Vasemasta kädestäni leikattiin rannekanavaan lisätilaa hermolle noin viikko sitten. Samalla istumalla kirurgi totesi lihasrepeämän ja tenniskyynärpään oikeassa kädessäni, joten sain kuntotusohjeet ja kortisonipiikin yhdellä sairaalakäynnillä. Odotellessani päiväkirurgian osastolla, että lääkehöyryt hälvenevät, sain luvan syödä. Äärimmäisen mielenkiintoinen tilanne, kun toinen käsi on ranteen ja kämmenen kohdalta paksussa paketissa ja toisen käden sormet eivät tottele aivojen niille antamia käskyjä puudutusaineen vaikutuksen tähden. Onneksi sain kahvin nokkamukissa.
Kuusiviikkoinen sairasloma ei oikeasti harmita minua ollenkaan, ei vaikka tähän nyt kuuluukin tämä puolikuntoisuus. Pää toimii, aurinko paistaa ja joka päivä pystyn tekemään vähän enemmän jotakin pientä. Kuten nyt vaikka kirjoittamaan koneella. Todella outoa tässä sairaslomassa on se, että olen ollut nyt ensimmäistä kertaa kaksosten syntymän jälkeen aivan itsekseni kotona. Lapset ovat nyt toista yötä vuorohoidossa, kun mies on yövuorossa ja Ukko hakee heidät vasta huomenna nukuttuaan – kuten teki tänäänkin. Mutta miten sitä tunteekaan itsensä rikolliseksi ja huonoksi äidiksi, kun näin antaa lapsensa hoitoon vieraalle, vaikka itse on vapaalla?! Nooh… ottaen huomioon, etten saa edes omia housujani kivutta vedettyä ylös, on toki parempi, että joku kätisempi heitä hoitaa…
Mutta sitä minä tässä vaan mietin, että melkoisen suorittajan roolin olen kyllä näköjään tässä äitiydessäkin itselleni asettanut. Aiemmin luulin, että oikeasti suhtaudun vanhemmuuteen melko löysin rantein. Tämä kädettömyys on opettanut muuta. Ukko hoitaa Neitinäpsää ja Äijänkäpykkää mallikkaasti – on aina hoitanut vähintään oman osuutensa. Siitä huolimatta minulla on tunne, että lapset ovat osaheitteillä ja koen tarvetta ohjata sitä, miten heitä pitäisi hoitaa. Hermo- ja lihassäryistä piittaamatta nyhdän hoitoreppujen vetoketjuja auki, että saan itse pakattua niihin mielestäni sopivia ja soveliaita vaatteita yötä ja seuraavaa päivää varten. Tuntuu käsittämättömän vaikealta luovuttaa sopivien vaateparien valinta aviomiehen käsiin, vaikken edes ole mikään vaatefriikki. En oikeasti.
Riippukeinussa makoilu on oikein mukavaa ajanvietettä – mutta jatkuvasti tarkaraivossa kalvaa syyllisyys tekemättömistä hommista, siivoamattomista sotkuista ja aviomiehestä, joka tekee ansiotyötä ja hoitaa kodin (onneksi sillä alkaa kohta loma!). Kauhulla pelkään, ettei oikean kyynärvarren lihasrepeämä paranekaan itsekseen ja siihen joudutaan kokeilemaan jotakin radikaalimpaa. Sitten voin joutua käyttämään nokkamukia kahvihetkeeni paljon useammin.
Ja – hui kamalaa – saatan jopa joutua pyytämään apua.