Sorbuslandia

Minulla on älykäs tytär. En saisi sanoa sitä ääneen, koska joidenkin mielestä kuulostaa siltä, että kerskailen. Olen myös kuullut, että sen ääneen lausuminen tarkoittaisi sitä, että mielestäni hänen kaksosveljensä on tyhmä. Molemmat arviot ovat väärin.

Minulla on älykäs tytär ja se on saatava sanoa ääneen, sillä hän on myös äärimmäisen herkkä. Hän ymmärtää kaksivuotiaana, että hän ei osaa asioita yhtä hyvin kuin kuusivuotiaat hoitokaverit – mutta hän on kaksivuotias, joka ei ymmärrä, että ei hänen kuulukaan. Hän haluaisi jo osata lukea, kirjoittaa, tanssia balettia ja nukkua yöt kuivana, ilman vaippaa. Mutta hän ei osaa ja hän kertoo: ”Äiti, minua harmittaa. Minua itkettää.” Samalla suuret kyyneleet täyttävät pienen tytön silmät.

Hän tulee kotiin hoidosta ja kertoo sujuvasti, pitkin virkkein, mitä päivällä on tapahtunut. Hän kertoo, miksi veli sanoo: ”Minua pelottaa”, kun viemme heidät hoitoon (ja on oikeassa ja auttaa selvittämään väärinymmärryksen). Hän kuvailee tapahtumaa siltä ajalta, kun hän oli noin vuoden ikäinen, kertoo minulle yksityiskohtia tapahtumasta, joista sen tunnistan, mutta kertoo myös tunteistaan ja tilanteeseen liittyvistä asioista, joista en edes tiennyt. Hän itkee ja pyytää kissalta anteeksi, kun ei pienenä osannut olla hellä ja hän kertoo, ettei uskalla pyytää hoidossa syliin, koska hän on ujo. Minä luotan hänen arvioihinsa omista kokemuksistaan, mutta minulle sanotaan: ”Ei kaksivuotias osaa sanoa, jos on pää kipeä tai hammas”. Lopulta vien tytön lääkäriin. Toinen silmä karsastaa, päätä taitaa sen tähden välillä särkeä. Hammas, jonka tyttö on osoitellut olevan kipeä, heiluu, hammashoitaja epäilee hänen lyöneen sen johonkin.

Hän on syntynyt pikkukeskosena ja neurologisissa testeissä kaksivuotiaana (korjattua ikää 23 kk) hän suoriutuu kaikilla alueilla reilusti yli ikätason. Puheterapeutti kertoo hänen puheensa olevan tasolla 39 kk – ja tyttö puhuu vieraalle vähemmän kuin kotona. Puheterapeutti hymyilee ja sanoo ääneen sen, mitä epäilen: ”nämä molemmat, mutta erityisesti hän (viittaa tyttöön); primus inter pares.” Minä tiedän, että hän osaa, mutta yrittäessäni hoitopaikassa varovasti vihjata, että tyttö saattaa olla lahjakas, minut teilataan täysin. ”Lapset nyt vaan kehittyvät eri tahtia.” Ja samalla sydämeni särkyy. Minulla on ihana, huumorintajuinen, reipas ja ikätasoinen, taitava poika, joka kelpaa hoitajille kyllä. Lisäksi minulla on tytär, joka on arempi ja tarvitsevampi ja jota ei saisi omalla vahvuusalueellaan nähdä sellaisena kuin hän on.

Minulle on annettu kotiini pieni, älykäs prinsessa, joka vaatii itseltään sellaisia, mitä hän ei vain vielä voi osata. Hän osaa enemmän kuin ikäisensä, mutta ei hän itseään heihin vertaa, vaan niihin esikouluikäisiin, jotka tekevät kaikkea sitä, mitä hänkin haluaisi. Hänelle on turha yrittää sanoa, että hänen ”kirjoituksensa” on hienoa, koska hän itsekin tietää, ettei se ole ”oikeaa”. Sanon silti. Kehun ja selitän ja kerron. Selitän, miten hän on vielä pieni, miten taitava ja suloinen ja ihana ja rakas hän on. Selitän hänelle sanoja, joita hän kyselee: ”Mikä on alituinen? …viitta? …haka? …tuulenpuuska? …ruokavalio?”

Suomalainen kasvatus- ja koulujärjestelmä on rakennettu keskivertolapsille ja heikompia tuetaan saavuttamaan mahdollisimman lähelle samat tulokset. Älykkäitä lapsia me emme osaa käsitellä. Ikään kuin lahjakkuus tai älykkyys olisivat meille pelottavia asioita, sellaisia, joiden olemassaoloa ei saisi edes hyväksyä. Parhaimmillaankin älykkyys ja lahjakkuus ohitetaan ajatellen, että mikäli ne ovat todellisia, lapsi selviää niiden kanssa kyllä itse ja oppii lahjojaan ja älyään käyttämään omissa oloissaan. Minä pelkään, ettei näin ole.

Tyttäreni hakeutuu jo nyt itseään reilusti vanhempien lasten seuraan, koska he tarjoavat hänelle haastetta ja ovat kiinnostuneita sellaisista asioista kuin hän itse. Isommat osaavat myös opettaa häntä. Samanikäisistä tai itseään hiukan vanhemmista hoitokavereista hän saattaa helposti sanoa, ilman arvotusta: ”N. on vauva.” Toisaalta hän haastaa itseään oppimaan ja saa sellaista älyllistä vastinetta, mitä hän kaipaakin. Toisaalta hän taas asettaa itsensä alttiiksi sille, että hän on aina joukon taitamattomin, ”heikoin lenkki”. Mitä tällainen asetelma tekee hänelle ajan mittaan? Kuinka pienen tytön itsetunto kestää sen, että hän on aina altavastaajana?

Hänen herkkyytensä on toinen asia, joka minua huolestuttaa. Hänestä tuntuu pahalta epäonnistua (kukapa siitä nauttisi?) – ja koska hän osaa arvioida suoritustaan pelottavan objektiivisesti, hän ei ole ikinä tyytyväinen. Miten pienelle tytölle voisi antaa lahjaksi subjektiivisuuden silmälasit, joilla hän oppisi näkemään itsensä suhteellisesti, taitavana ikäisekseen? Tai vaikka edes hyväksymään sen, että aina ja joka asiassa on olemassa meitä parempia ja huonompia. Jo nyt, kahden ja puolen vuoden iässä, hänestä näkee, ettei hän tohdi aina yrittää, koska tietää, ettei kykene sellaiseen suoritukseen, mitä hän itseltään odottaa. Onneksi hän on useimmiten kuitenkin pieni tyttö, jonka sisin vaatii kokeilemaan ja harjoittelemaan. Mutta missä olisi tarjolla niitä työkaluja ja sitä tukea, jonka avulla tällainen lapsi kasvatetaan niin, ettei hänestä tule alisuoriutuja pelkonsa edessä?

Minä toivoisin, että Suomessa herättäisiin minun lapseni kannalta ajoissa siihen, että myös lahjakkaat lapset tarvitsevat erityistä huomiota ja tukea päivähoidon ja koulujärjestelmän puitteissa. Vaikka haaveeni onkin itsekäs, voin vain kuvitella, millaisia kansantaloudellisia resursseja meillä jatkuvasti hukataan, kun useat kansamme lahjakkaat lapset joutuvat istumaan kouluvuotensa naurun ja pilkan kohteina. ”Hikipinko. Nörtti. Open lellikki. Nössö.” Olkaamme rehellisiä. Me kaikki tiedämme sen kyllä. Älykkyys on liian usein lapselle kirous. Voisiko olla toisin?

kaksoset